Enpä olisi koskaan uskonut, että eräänä päivänä minusta tulisi Henkimaailman Instrumentti, meedio ja
vielä lisäksi “Ordained Minister”, eli suomeksi vapaasti käännettynä “Vihitty Pappi”. Tämä papiksi
vihkiminen tapahtui jo vuonna 1990, kun ensimmäisen kerran olimme käymässä Amerikassa. Meidän
työskentelyä, eli Abbedissan ja Carmenin ja Tri Hermannin työskentelyä oli seurattu ja juuri ennen
lähtöämme takaisin Suomeen meille ilmoitettiin SHES:än Seurakuntien Kansainvälisen Seuran taholta,
mikä on täällä Amerikassa arvostettu virallinen pappisoikeuksia jakava yhteisö, että meidät on hyväksytty
heidän oppien ja luokitusten mukaan pappistehtäviin. Näin meidät, Seppo ja Aulikki vihittiin papeiksi.
Vihkiminen tapahtui hyvin kauniilla ja koskettavalla seremonialla. Heidän
toimesta oli kaksi pappia
vihkimässä meidät, todistajien läsnä ollessa. Tämä tarkoittaa Amerikan lain puitteissa, että saimme kaikki
oikeudet pappistehtäviin; vihkimiseen ym. kirkollisiin menoihin. Silloin emme täysin ymmärtäneet tämän
tapahtuman merkitystä, mutta nyt on saatu huomata sen tärkeys tänä päivänä.
Me saimme oikeuden kouluttaa ja vihkiä Kaariportin nimissä meille henkilökuntaa pappistehtäviä varten.
Näin tietysti tehtiinkin, vaikka pienemmissä mittakaavoissa. Pappeja emme niin monia tarvinneet, mutta
muuta henkilökuntaa olisi kyllä tarvinnut enemmänkin, ja olihan meillä mitä
suurenmoisimmat ystävät ja
auttajat Railista, Ailista, Veikosta, Juhasta ja toki oli muitakin vapaaehtoisia auttajia.
Nyt kun meillä on GATE OF HEAVEN CHAPEL, tämä koulutus- ja valmennuspuoli tulee huomattavasti
lisääntymään, kun saamme toiminnan kunnolla käyntiin.
Ei ole mikään helppo tehtävä saada kirkkoa aikaiseksi täällä Amerikassa. Vaikkakin se ei vaadi suurta
seurakuntaa alkajaisiksi, vaaditaan paljon toiminnan selvitystä ja monen vuoden toimintakuviot
tyydyttämään viralliset vaateet.
Laajennus Suomeen ja Eurooppaan on jo alkanut. Tulemme tekemään kaikkemme, että Abbedissan ja Tri
Hermannin suuren rakkauden sanoman ja auttamistyölle omistetun tehtävän merkitys tulisi oikein
ymmärretyksi ja ennen kaikkea, jotta kaikenlainen Jumalan tuomion julistaminen, kuin myöskin muut
pelkoa ja ahdistusta levittävät sanoman jakamiset saataisiin vähitellen loppumaan, että oikea ja aito
rakkauden sanoma ja ikuisen elämän merkitys tavoittaisi yhä laajemman kuulijakunnan. Jotta yhä
useampi oppisi ymmärtämään merkityksen tuosta suuresta sanomasta:
“Tee sinä toisille se, minkä tahtoisit toisten tekevän sinulle.
”
Olen aina kuulunut Evankelis-luterilaiseen kirkkoon, vaikkakaan en ole koskaan ollut mikään suuri
kirkossa kävijä. Silti Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat aina olleet osana minua. Lapsena rukoilin aina salaa
peitteen alla, jotta kukaan ei näkisi ja kuulisi. Vain Jumalani ja minä. Kuinka muistankaan, miten hyviltä
ne hetket tuntuivat. Sain kertoa huoleni, minua kuunneltiin, sain kertoa vaivani ja minua autettiin.
Vaivoissa sain kehotuksen asettaa käteni sinne, missä tunsin kipua, ja eikös vain kipu hävinnyt pois. Jo
silloin opin kiittämään kaikesta Korkeimpaani.
Minulla oli aina Suojelusenkeli mukanani minne tahansa meninkin, sen tiesin. Luulinkin sen olevan aivan
luonnollista, että jokainen tietää Suojelusenkelin olemassaolon. Vasta myöhemmin minulle selvisi, kuinka
suuren lahjan olin saanut jo lapsena; tietouden tuonpuoleisesta.
Äitini on kertonut minulle, kuinka aivan vauvana makasin vain selälläni, katselin jonnekin ylös ja leikin
jalkojen ja käsien kanssa, enkä itkenyt milloinkaan. Nyt tiedän että minulla oli leikkitoverit kanssani ja
Suojelusenkelini, miksi olisin ollut tyytymätön ja itkenyt?
Lapsena minulla oli kuin näkemys siitä, että jossakin kauempana, jonne saan tavoittaa ,siellä on jotakin
todella suurenmoista odotettavissa , kuin ei yhtään pilveä taivaalla, joka peittäisi Taivaallisen Valon. Tämä
kuva seurasi minua aina, oli kuin olisin odottanut näkeväni Kappelin.
Kuinka odotinkaan tuota Kappelia, mutta aika kului. Muutto Ruotsiin tapahtui, kun olin kymmenen
vuoden ikäinen. Uusi maa, uudet ystävät. Tällöin kasvoin hyvin kiinni äitiini. Hän oli minun paras ystäväni
ja joku, johon pystyin aina luottamaan. Hän oli aina paikalla kun tarvitsin, yhdessä me itkimme ja
nauroimme. Hän kuunteli ja selitti kykynsä mukaan.
Tänään pystyn hyvin ymmärtämään, että hänellä oli minulle aikaa. Hän ei hallinnut ruotsinkieltä, oli
yksinäinen. Minusta tuli hänelle enemmän kuin vain tytär, olin myös ystävä, olin myös tarvittava parantava
voima hänen yksinäisyyteensä. Me pidimme aina yhtä, mitä tahansa se sitten olikin.
Olemme äidin kanssa asuneet yhdessä melkein koko minun ikäni, mitä nyt vähän joskus silloin tällöin
olen yrittänyt räpiköidä muualla, siinä onnistumatta mitenkään erikoisemmin. Aina olen ollut tervetullut
kotiin äidin luokse milloin enemmän tai vähemmän kolhittuna. Koskaan ei äiti arvostellut ja moittinut,
vaan aina yritti kannustaa kykynsä mukaan.
Hän on hyvin merkittävä osa minun elämääni ja iloitsen siitä, että Seppo, mieheni on pystynyt
hyväksymään hänen läsnäolonsa täydellisesti.
Mutta kyllä minä ilmoitin hänelle minua kosiessaan, ties monennenko kerran että; “Siinä tulee sitten
kaupan päällisiksi poika ja anoppi, muutoin ei tipu.” Tipahtihan se, ja kuinka kiitollinen olenkaan siitä tänä
päivänä. Löytyi sopu ja elämisen ilo yhdessä.
Ruotsin aikaa kesti kuta kuinkin viisi vuotta. Sen jälkeen Äiti olikin jo valmis palaamaan Suomeen
omaistensa tykö. En alkuun ollut selvillä siitä, että jäisimme kokonaan Suomeen, sillä isä ja veli jäivät
Ruotsiin. Näin kuitenkin tapahtui ja taas tuli uusi maa, uusi kieli, uudet ystävät. Alkuun muistan, kuinka
kovin kaipasin takaisin lapsuus- ja koulutoverieni luokse Ruotsiin. Oli kieliongelmakin, jonka eteen
jouduin koulussa. Minun piti nimittäin suorittaa jatkoluokan viimeinen kurssi suomalaisessa koulussa,
koska olin Suomen kansalainen. Voi pojat! Muistan, kuinka luokkatoverini jatkoluokalla purskahtivat
monasti nauruun, kun jouduin lukemaan jotakin ääneen. “Sinähän laulat”, minulle naurettiin. Kerran
lähdin jopa tunnilta itku kurkussa ja suutuspäissäni pois.
Kuinka raakoja me lapsina saatamme olla toinen toisellemme. Eikä oppi voi tulla muualta kuin aikuisilta!
Isä jäi Ruotsiin, mutta veljeni tuli luoksemme. Ensin käymään, mutta vaikka vannottikin Äidille, että: “
Minä en sitten jää, tulen vain käymään kuukaudeksi.” Oli hänellä vaikeuksia lähteä takaisin, ja pienen ajan
sisällä hän tuli takaisin jäädäkseen.
Tänä päivänä veljeni on ja elää Suomessa perheensä kanssa ja tuskin koskaan katunut takaisin tuloaan.
Isäni sen sijaan, joka ei koskaan ollut kykenevä huolehtimaan perheestä; vaimosta ja lapsista, jäi
loppuelämäkseen Ruotsiin. Hän siirtyi vuonna 1989 henkimaailmaan.
En käynyt tapaamassa isääni koskaan Ruotsissa nuoruusvuosieni aikana. Hän kyllä yritti tavata meitä ja
saada Äitiä takaisin, mutta hän oli parantumaton alkoholisti, se oli hänelle tärkeintä tässä maallisessa
majassa.
Vasta kun teimme kiertueita Sveitsiin ja Saksaan yhdessä Sepon kanssa, kävimme tervehtimässä häntä
jonkun kerran. Kun viimeisen kerran tapasin isäni tässä ajassa, hän sanoi minulle: “Aulikki, ei minulla
ole keneltäkään mitään anteeksi pyydettävää”! Tämän hän sanoi ilman mitään puheita. Silloin ymmärsin
heti, että tämä oli anteeksipyyntö mihin hän pystyi. Hän halasi minua ja kuin tunsin hänen lausumattomat
sanansa: “Rukoile puolestani, jos on elämää tämän jälkeen, rukoilethan!
Jossakin sisällään hän tiesi ja tunsi, että aika oli kulumassa umpeen. Jokin hänen sisällään sanoi, että
rukouksia hän tulee tarvitsemaan ja auttajia opastamaan valoon ja ymmärtämään rakkauden merkityksen.
Hänen mielessään pyöri ajatukset: “Tietääkö tyttäreni enemmän? Näkeekö hän minun heikkouteni?
Tuomitseeko hän minut - ja ellei hän, tuomitseeko joku muu? Onko kaikesta huolimatta Henkimaailma
olemassa, ja jos on, niin missä on minun paikkani?
Kuinka säälinkään häntä sillä hetkellä ja rakastin. Pystyin vain sanomaan: “Jumala sinua siunatkoon, ja
tulen rukoilemaan puolestasi, jotta eräänä päivänä sinä saisit voimaa anteeksi pyytämiseen ja näin saisit
jatkaa kehityksen polulla Ikuisuuden Tiellä.”
Hänestä ei ollut antajaksi. Tänään minä ymmärrän, että se oli hänen koulunsa täällä; käydä lävitse kokemus
olla kykenemätön aviomiehenä ja isänä olemiseen ja tämän kokemuksen hän sai viedä mukanaan. Mutta
tiedän myös, että eräänä päivänä hänellekin suodaan mahdollisuus oppia löytämään, mikä on arvokasta ja
rikkaus elämänkoulussa.
Palataanpa taas omaan tarinaani. Kauppakoulun lopetin vuonna 1960, sitten naimisiin ja poika Juha syntyi
vuonna 1961. Ero seurasi 1963. Olin liian lapsellinen pystyäkseni viemään aviovaimon ja äidin roolia
yhdessä. Enemmänkin oli kuin elävällä nukella leikkimistä. Muutimme Juhan kanssa Äidin luokse
Kotkaan. Äitini ryhtyi huolehtimaan Juhasta ja itse yritin saada elannon meille kaikille. Elämä oli jotenkin
kohdallani kuin pois raiteiltaan. Juoksin vähän siellä täällä, Englantia, Ruotsia ja Tanskaa myöten. Uusi
avioliitto vuonna 1969, mutta ero jälleen 1973.
Mutta vuosi 1973 oli minulle eräänlainen “heräämisen” vuosi. Heräsin kuin unesta todellisuuteen, mutta
kolhujen kautta.
Rakastettu Isoäitini, Äidin äiti siirtyi henkimaailmaan. Hän oli meille kolmelle ( Äiti, Juha ja minä) hyvin
läheinen. Äitini ja Juha poikani viettivät aina kesät saaressa Isoäitini kanssa. Se oli
suurenmoista aikaa
meille kaikille. Juuri ennen siirtymistään hän tiesi, että sain eron ja hänen sanansa jäivät mieleen: “ On se
hyvä, kun sinäkin nyt pääsit vapaaksi siitä miehestä.” Ei ollut entinen mieheni saanut arvostusta
Isoäidiltäni, vaikka itse en koskaan ollut kertonut mitään hänen vaikeasta ja mustasukkaisesta luonteestaan.
Jäin puille paljaille kun erosin, mutta jälleen kerran Äiti nosti tyttären jaloilleen rohkaisten ja tukien kaikin
tavoin. Kohta tämän jälkeen minulle sattuikin auto-onnettomuus. Minun pieni Austin Mini , minkä Äiti oli
muuten ostanut minulle vähistä tuloistaan, oli ruhjoutua Linja-auton alle. Se johti jatkuviin kipuihin ja
särkyihin.
Maalliset lääkärit eivät pystyneet auttamaan muutoin kuin kovalla lääkityksellä. Juoksin kiropraktikolla
josta sain hetkellisen avun, mutta muutoin alkoi melkoinen lääkitysleikki. Kipulääkkeet, penisilliini- ja
sulfalääkitystä jatkuvasti. Tulehduksia siellä täällä. Sairaalassa vähintään kahdesti jopa kolmasti vuodessa,
milloin leikkauksen vuoksi, milloin oli jokin muu syy.
Voitte arvata, kuka istui sairaan vuoteen vieressä jatkuvasti — Äiti Liisa!
Vuosi 1975 toi jo kuitenkin tullessaan valoa meidän kolmen elämään taloudellisesti.. Sain työpaikan
matkustajalaivaan Saksan ja Ruotsin välille. Siitä alkoi nousu parempaa ja tasapainoisempaa elämää kohti.
Ostimme uuden kodin ja näin Juhakin sai toivomansa kodin “kivitalosta”.
Kysymyksiini, jotka viestitin Korkeimmalle, enkö löydäkään sitä, minkä lapsuudessa tiedostin — eikö
elämälläni ole muuta merkitystä kuin tämä tyhjyys — onko ainoa saavutukseni poikalapsi — aloin saamaan
vastauksia. Koin jälleen yhteyden Henkimaailmaan. Minun pyyntöni ja rukoukseni oli sittenkin kuultu.
Siihen aikaan tupakoin. Tiesin, ettei Äitini siitä pitänyt ja usein pyysin, että saisin apua lopettamiseen.
Eräänä aamuna kotona, juuri kun olin herännyt ja ottamassa aamutupakan, kuulin äänen: “Et sinä sitä
tarvitse.” Luulin, että Äiti tuli huoneeseeni, mutta ei ollut ketään muita. Tämä oli minulle jotenkin täysin
selvä huomautus, panin tupakan ja sytyttimen pöydälle, enkä sen koommin ole polttanut. Luojalle kiitos!
Nyt tuli myös mukaan kokemukset siitä, että elämä jatkuu.
Olin monta kertaa aikonut mennä katsomaan setääni sairaalaan, joka oli syövän uhri. Äitini kuitenkin
varoitti minua, että hän on niin huonossa kunnossa, on parempi kun et mene. En mennyt, mutta seuraavana
yönä heräsin kello yhden aikaan siihen, että setäni seisoi sänkyni vierellä viestittäen: “Älä ole surullinen,
elämä jatkuu”. Olin juuri nousemassa ylös puhumaan hänen kanssaan, kun hän katosi.
Aamulla kerroin äidille uneni ja sanoin , että nyt kyllä lähden sairaalaan tänä päivänä. Lähdin töihin, mutta
kun aamiaistunnilla tulin kotiin, oli tätini, äitini sisko, meillä ja itkien kertoi, että setä oli siirtynyt kello
yksi yöllä. Emme sanoneet mitään tädilleni, mutta Äidin kanssa puhuimme siitä, kuinka hienoa, että sain
näin tervehdyksen sedältäni ja viestin siitä, että elämä jatkuu.
Toinen voimakas kokemukseni tapahtui seuraavasti: Minulla on aina ollut ongelmia koneiden kanssa,
milloin ne vain yksinkertaisesti pysähtyvät tai muuten oikuttelevat. Laivalla hovimestarivuorossa jouduin
kokoamaan viikkoraportin. Olin koneella ja yhtäkkiä’ äkkiä se vain pysähtyi. Katsoin kelloa, se oli kolme ja
sunnuntaipäivä. Olin vasta tullut laivalle lomalta, joten ajattelin, että soitan nyt sitten Äidille kertoakseni,
että matka meni hyvin. Näin teinkin ja samalla kerroin taas ongelmastani koneen kanssa.
Kun olin lopettanut puhelun, menin koneelle jälleen ja kas, se toimi taas aivan virheettä.
Kun laivamme palasi Ruotsista seuraavana tiistaina, soitin jälleen kotiin ja mitä sainkaan kuulla. Toinen
setäni oli siirtynyt juuri sillä hetkellä, kun minun koneeni oli pysähtynyt, kello 3 sunnuntaina. Jälleen
kerran tiesimme, Äiti ja minä, viesti tuli perille. Molemmat setäni olivat minulle erityisen rakkaita ja
läheisiä.
Vuonna 1979 tapasin Sepon. Työtoverini, joka oli tietoinen vaivoistani ja säryistä, ilmoitti minulle, että
meidän laivalla olisi kuulemma joku mieshenkilö, joka antaa akupainantahoitoja. Hän oli saanut avun
Sepolta jalkaansa. Siinä jutellessamme Seppo ilmestyi siihen ja työtoverini esitteli meidät, jolloin myös
kysyin, josko hän voisi auttaa minua. Seppo sanoi kyllä olevansa valmis yrittämään, mutta “ en voi luvata
mitään”, hän sanoi minulle. Sovimme siitä, että Seppo tulisi minun hyttiini töiden jälkeen, mikä olisi
puolenyön jälkeen. Pyysin myös työtoveriani mukaan tilaisuuteen. En tiennyt minkälaista hoitoa olisi
luvassa, kun kyseessä sentään oli aivan vieras mies. Seppo tulikin ensimmäisenä ja koska olin hiukan
hermostunut, otin samppanjapullon auttamaan keskustelun avauksessa. Kysyin: “Saanko tarjota lasillisen
samppanjaa odotellessamme työtoveriani?” Yllättävä vastaus olikin: “Kiitos ei. En käytä alkoholia
ollenkaan.” Siinä vaiheessa olin pudottaa pullon maahan. Ensimmäisen kerran minun elämässäni joku
mies kieltäytyi alkoholista. Se oli myöskin tärkeä seikka tulevaa hoitotapahtumaa ajatellen. Tunsin, että
voin luottaa tuohon mieheen.
No, työtoverini tuli ja alkoi hoidon aika. Olin niin kipeä joka puolelta ,ettei Seppo voinut minua kunnolla
käsitellä, ja kohta hän sanoikin, ettei voi tehdä enempää. Katsotaan miten on aamulla. Tuli uusi aamu ja en
ollut päästä ylös sängystä. Ajattelin ensin, etten sano Sepolle mitään kivuistani, mutta kun hän tuli
ruokasaliin, jossa työskentelin ja kysyi vointiani, en voinut hänelle valehdella, vaan sanoin, että olen kovin
kivulias. Nyt hän sanoi minun yllätyksekseni, että hän haluaisi yrittää uudestaan, jos vain sallisin sen.
Lupasi olla kokonaan koskematta minuun. Jälleen sovittiin tapaaminen keskiyöllä, ja niin hoito alkoi.
Seppo sanoi minulle, että istuisin vain vastapäätä häntä pitämällä kädet sylissäni, kämmenet ylöspäin. Hän itse istahti vastapäätä pitäen omia käsiä minun käsien päällä, kuitenkin
koskematta minuun. Aloitimme rukouksella. Näin olimme jonkun aikaa, sitten alkoi tapahtua. Ehkä viiden
tai kymmenen minuutin jälkeen aloin tuntemaan ja kuulemaan jotakin ääntä vasemmassa korvassani.
Kerroin tästä Sepolle ja hän vain rauhoitti ja sanoi, etten hermostuisi, vaan että nyt on hoito alkanut. En
todellakaan ollut yhtään hermostunut. Kaikki tuntui vain niin hyvältä. Sitten tajusin, edessäni vasemmalla
oli “lääkäreitä”, heillä oli kolme noin 20cm pituista neulaa ja tiesin, että he käyttävät ne neulat minuun.
Näin tapahtuikin, neulat pistettiin minuun vasemmasta ohimosta alas oikeaan poskeen. Mitään kipua ei
tuntunut ja hetken päästä koko vasen puoli kehostani tuntui kuin halvaantuneelta. En kokenut
minkäänlaista pelkoa, tunsin vain, että olen turvallisissa käsissä. Koko ajan puhuin Sepolle
kokemuksistani. Hänkin huomasi minun vaikeuden puhua pistosten jälkeen. Seuraavassa vaiheessa tajusin,
että “lääkärit” siirtyivät minun taakseni, ja kohta alkoikin nikama käsittely. Kuulin “riks” ja “raks” kun
nikamat asettuivat kohdalleen ja hoito oli niin voimakasta ,että minun oli vaikeata pysytellä paikallaan.
Sitten kohta Seppo sanoikin, että nyt on hoito ohitse ja suljimme tilaisuuden rukouksella ja kiitoksella.
OLI KULUNUT TASAN 1 TUNTI JA 20 MINUUTTIA. Nyt Seppo kehottikin minua nostamaan käteni
ylös ja niin nostin käteni vaivatta. Hän kehotti myös kääntämään päätäni, minä käänsin - jälleen vaivatta.
Nyt vasta huomasin, että päänsärky, joka oli ollut minun jatkuva kumppani, oli täydellisesti poissa.
Vähitellen siirtyi tajuntaani: IHME ON TAPAHTUNUT, OLEN PARANTUNUT. Seppo sanoi minulle,
että nyt kävisin nukkumaan ja katsotaan sitten, miten tilanne on aamulla. Olin varma, etten pysty tuon
kokemuksen jälkeen nukkumaan silmällistäkään. Mutta vuosiin en ollut nukkunut paremmin, ja kun
aamulla heräsin, ensimmäiseksi nostin kädet, käänsin päätäni. Kaikki toimi ilman kipua ja epämiellyttävä
päänsärky oli tipotiessään. Kun aamulla menin töihin, työtoverini utelivat, että mitä sinulle on tapahtunut.
Minä kerroin heille ,että olen parantunut eilisen hoidon jälkeen, jonka sain Sepolta. En tiedä mitä he
uskoivat, enkä suoraan sanoen edes välittänyt siitä . Tärkein oli tapahtunut: OLIN TODELLA KIVUISTA
JA SÄRYISTÄ VAPAA.
Kuitenkin tämä oli vasta alkua. Enemmän ihmeitä oli tulossa!
Toki tämän kokemuksen jälkeen Seposta tuli minulle kuin Guru. Mikä on tuo mies? Onko hän pyhimys,
vai mitä?
Olin innokas kuulemaan kaikki selitykset, mitä Seppo pystyi minulle antamaan omien kokemustensa
perusteella. Olinhan minäkin Sepolle melkoinen kokemus ja hän vastaavasti juoksenteli kyselemässä
meedioilta, mitä oikein oli tapahtunut. Hänelle kerrottiin tarkasti ja auliisti, mitä oli tapahtunut ja miten
tärkeä tämä tapaus oli meille molemmille. Siitä Seppo puhuu erikseen omassa kertomuksessaan tässä
samaisessa kirjassa.
Minusta tuli Sepon uskollinen kuulija ja hän toi minulle kirjoja luettavaksi, mutta se ei onnistunutkaan. En
kerta kaikkiaan pystynyt lukemaan puolta sivua pidemmälle, kun jo unohdin mitä olin lukenut. Ymmärsin
vain, ettei minun ole tarkoitettu alkaa lukemaan ,mutta halusin mukaan joka paikkaan, mikä oli jotenkin
tekemistä spiritualismin ja parannusvoiman kanssa.
Mikä minua eniten ihmetytti oli se, että kaikki oli minulle niin selvää ja nyt ihmettelin itsekseni, kuinka
näin voi olla. Siihen en silloin osannut löytää vastausta, tänään kylläkin. Olin tarkoitettu tähän tehtävään
ja se tietous oli minussa, oli ollut jo lapsesta lähtien.
Kuitenkin kun ensimmäisen kerran “näin” henkiolennon, oli se minulle melkoinen kokemus. Sillä tiesin,
että hänen tarkoitus oli tulla minuun. Sitä en aivan heti pystynyt hyväksymään ja ymmärtämään miksi.
Tämä tapahtui Pohjoismaiden Spiritualistisessa kongressissa Helsingissä, ja niin sieltä löytyi heti
ystävällisiä auttajia ja meedioita neuvomaan meille, mitä pitäisi tehdä tulevaisuudessa, sillä ilmeinen
tarkoitus on että minusta pyritään tekemään välittäjää, meediota. Näin he meille selittivät.
Sanoista tekoihin. Me ryhdyimme pitämään kehityspiiriä” erään hyvin tottuneen spiritualistiystävämme
kanssa, johon olimme tutustuneet. Kerran viikossa sovimme tapaavamme, tunnin ajan. Muistaakseni se
oli jo kolmannella kerralla, kun aloin kohta tuntea, miten käteni muuttuivat painaviksi, samoin jalkani,
kuin lyijyä. Samalla koin, että menetin kuin tuntuman kehooni. Sitten aivan kuin heräsin ja olin aivan
märkä. Nenä vuoti, suu oli täynnä limaa. Ei kovin miellyttävä olo ja minua nolotti olla siinä toisten
silmien alla, mutta he sanoivat minulle: Älä yhtään häpeä ja tunne itseäsi noloksi, jotain suurta
tapahtui. Inkaintiaani tuli sinuun ja sai jo sanotuksi jonkun sanan:” Minä olin kuin puulla päähän lyöty ja
he jatkoivat: Ensin sinä muutuit aivan intiaanin näköiseksi, sitten aloit puhumaan, UGH, UGH. Tämän
jälkeen ymmärsimme, että kyseessä on intiaani, mihin tuli jälleen innokas vastaus: UGH, UGH.” Seppo
oli seuraavaksi sanonut: Jos olet Hyvästä olet tervetullut, vaan jos olet Pahasta, katoa.” Vastaus tuli:”
Hyvästä en Pahasta.
Tämän jälkeen hän vähitellen pääsi paremmin ja paremmin puhumaan minun kauttani. Kieltämättä joskus
ajattelin, että ystäväni tekevät pilaa minusta, tai sitten olen tulossa hulluksi. Mutta asiat alkoivat edetä
kovaa vauhtia. Tuli “Kiinalaiset lääkärit mukaan. Seppo alkoi saamaan musiikkia. Tapahtumat etenivät
niin nopeasti, että joskus tuntui kuin olisimme olleet jossakin “pikajunassa”, joka kiiti kohti päämäärää ja
piti saada kaikki valmiiksi ennen sitä. Kuvaan mukaan tuli henkiopas “Aino”, joka alkoi valmistaa minua
“laulullisesti” ja samalla hän välitti muiden muassa lauluihin sanoja.
Noin kolmesataa laulua sanoituksineen tuli aivan minimaalisessa ajassa. Nauroimmekin, että laulutehdas
on pystyssä. Me saimme kuoron pystyyn. “Arioso-kuoro”. Yksi kuoron jäsenistämme, läheinen ja arvostettu
ystävämme Jouko Pihlajaniemi, joka on nyt siirtynyt merkittäviin tehtäviin henkimaailmassa, järjesti niin,
että kuorostamme tuli työväenopiston kuoro, ja Seposta kuoron johtaja.
Tähän väliin oli jo ehtinyt häät. Meidät vihittiin 1981 joulukuun 19 päivänä ja olin nyt samanaikaisesti
opiskelemassa Kauppaopiston kolmivuotisella kurssilla. Olin saanut laivalta järjestetyksi vuoden
virkaloman. Kuten sanoin, tapahtui enemmän kuin ehdin ajatellakaan. Ehkä oli parempikin, etten alkanut
pohtia tekemisiäni ja tekemättä jättämisiäni.
Kuoromme lauloi vain “meidän omia” lauluja. Olimme monissa paikoissa esiintymässä ja sitten meillä oli
vielä suuri sävellyskonsertti “Ihmiseltä ihmiselle “ vuonna 1982 lokakuussa.
Yritin kyllä selittää itselleni ja pohtia, mitä minussa oikein tapahtuu ja olin joskus jopa hiukan tuohtunut
ja sanoinkin jo Sepolle eräässä vaiheessa: “Ole sinä vain näissä asioissa, mutta eihän minun tarvitse.”
Mutta vaikka kuinka yritin päästä irti, en kerta kaikkiaan onnistunut siinä. Taas minut vedettiin mukaan
kuvioihin. Sovimme Sepon kanssa, että katsotaan, mihin tämä meidät vie, mutta sanoin silloin: “Jos mitään
pahaa tulee minun kauttani kenellekään, silloin tämä touhu saa riittää!
”
Nyt tästä kaikesta on jo yli seitsemäntoista vuotta. Paljon on tapahtunut, joskus koviakin koettu. Edelleen
on alkuperäinen perhe koossa; Liisa äiti, Seppo, Juha ja Aulikki. Kokemuksien rikkaus on melkoinen.
Maita on kierretty, ja Amerikassakin käyty jo 22:ssa osavaltiossa.
Ne kolme vuotta, jolloin opiskelin Kotkan Kauppaopistossa, minua valmistettiin tähän “Instrumentin”
tehtävään samanaikaisesti. Oli se minulle melkoinen ajanjakso kaikin puolin. Stipendi tuli opistosta, mutta
mikä on lopputulos elämänkoulusta “Instrumentin “ tehtävässä, sen voi vain aika näyttää.
Moni on pyytänyt meiltä jonkinlaista tietopakettia kokemuksistamme. Tähän kirjaseen on mahdotonta
tuoda esiin kokemuksiamme viidentoista vuoden ajalta.
Lupaan kuitenkin, että eräänä päivänä yritämme saada aikaan kirjan kehityksen kulusta, kuin myös koko
viidentoista vuoden tapahtumarikkaista vuosista Henkimaailman Instrumenttina, Seppo puolestaan omista
kokemuksistaan musiikkimeediona ja meedion rinnalla elämisestä.
Äitini ja Seppo ovat olleet minulle ne tärkeät henkilöt ja toki Henkimaailman Ystävät, joita olen tarvinnut
tämän tehtävän suorittamiseen. Ilman heitä en olisi pystynyt. Kaikessa he ovat kannustaneet minua ja
tukeneet heikkoina hetkinä.
On toki monia, monia muitakin, joille tahdon välittää mitä suurimmat kiitokseni. Olisi aivan mahdotonta
nimetä jokaista, mutta joitakin nimiä minun täytyy saada ehdottomasti mainita:
Raili Virtanen, Aili Blom, Veikko Kääriäinen, Elke Förster, Herbert Förster, Darlene Seymour ja Bill
Wood.
He ovat vilpittömästi auttaneet ja tukeneet meitä niin henkisesti kuin rahallisesti. Jaksaneet uskoa tämän
tehtävän merkittävyyteen ja asian eteenpäin viemiseen. Olleet meidän uskolliset ystävät hädässä ja
riemussa.
Teidän avulla GATE OF HEAVEN CHAPEL on syntynyt päämääränä ihmisten auttaminen ja tukeminen,
paremman elämän ja ymmärryksen löytäminen yhteiseksi hyväksi.
Totuudessa ja aitoudessa löydät ystäväsi
Totuudessa ja aitoudessa löydät voimasi!
Kokemuksesi ovat sinun Totuus, eikä niitä vie sinulta kukaan pois!
Liity mukaan GATE OF HEAVEN CHAPEL:in joukkoon ja saat oppia tuntemaan ja tietämään enemmän
kaikesta, mikä liittyy meidän kokemuksiimme, opit myös tuntemaan HENKISET JOHTAJAMME.
Valkoinen Veljeskunta on kanssamme, jotka etsimme totuutta ja työskentelemme kaikkien yhteiseksi
hyväksi.
TÄMÄ EI OLE VAIN YKSI TARINA TARINOIDEN JOUKOSSA
TÄMÄ ON TAPAHTUNUT MINULLE
TÄMÄ VOI TAPAHTUA KENELLE TAHANSA
TÄMÄ VOI TAPAHTUA SINULLE !
Onko sinulla koskaan ollut tuntemusta elämässäsi, että olet kuin väärässä paikassa vääränä aikana? Minä
muistan, kuinka lapsuudessani koin olevani joko liian nuori tai liian vanha.
Jotkut kokemukset toivat esiin
asioita, joita en milllään pystynyt hyväksymään.
Nuorena tahdoin olla toisten kaltainen ja sopeutua joukkoon. Kuitenkin jokin sisälläni kertoi, että tahdon
jotain muuta, jotakin parempaa. Yritin olla “kovis”, en onnistunut siinä. Äitini tahtoi,että otan osaa
Helluntai- seurakunnan Sunnuntaikouluun. Siellä olikin paljon sellaista, mistä pidin, kuten esimerkiksi
opettajamme, joka tahtoi opettaa meitä “pojannulikoita” paremmille tavoille ja lähemmäksi Jumalaa. Joka
sunnuntai menin sinne ilolla, kunnes koitti aikuiskasteen aika. Jotakin tapahtui, mitä en voinut millään
ymmärtää ja hyväksyä, ja näin jätin tämän hyvän yhteisön.
Jälleen kerran tuo sisäinen tunne. En voinut hyväksyä sitä, että ihmiset jaettiin vuohiin ja lampaisiin. Aloin
näkemään asioita eri tavalla, näin ihmisten tuomitsevan toinen toisiaan. Jokin sisälläni sanoi, ettei ole
ihmistä, joka voi toisen tuomita. Se on Korkeimman käsissä. Näin minun täytyi lähteä etsimään, ja tämä
etsintä oli se, joka opetti minua monin eri tavoin ja toi minulle kokemuksia. Tulin huomaamaan, että kaikki
uskonnot jollakin tavoin kielsivät erilaisia sallimuksia ja oikeuksia ihmislapsen elämässä. Huomasin, että
kaikki ihmiset tavalla tai toisella pyrkivät etsimään hyvää, ja vaikka meillä onkin erilaisuutemme, me
palvelemme samaa Jumalaa, tai Korkeampaa, millä nimellä sitten tahdomme Häntä nimittääkin.
Mieleni lähti etsimään vastausta kysymykseen: “Mistä löytyy se, joka voi taata minulle paikan taivaassa.”
Kaikki uskonnot väittävät olevansa se oikea. Jokainen heistä arvostelee toinen toistaan ja ylistää omaansa.
Kehen minä voin uskoa?
Löysin sen vastauksen, jota etsin, Aulikin mediaalisuuden kautta. Minun sunnuntaikoulun opettaja tuli
Aulikin kautta ja minulla oli mahdollisuus keskustella hänen kanssaan. Kerroin hänelle, että siitä on
kauan aikaa kun minä jätin Helluntaiseurakunnan. Hänen vastauksensa minulle oli: “Niin olen minäkin,
sillä täällä ei ole kuin yksi Seurakunta ja se on Jumalan Seurakunta.
Kerran valitin Abbedissalle, yhdelle meidän Henkisistä Johtajistamme, joka työskentelee Aulikin kautta.
Kysyin: “Miksi meillä täytyy olla niin monta eri seurakuntaa ja uskontoa täällä maan päällä?” Hän vastasi
minulle: “Tämä erilaisuus on tarpeen. Kaikessa voit löytää jotakin hyvää, mutta sinun täytyy löytää oma
uskosi ja se, mikä tuo sinulle hyvän olon tunteen, ja se on oikea suunta sinulle. Sinun tarvitsee oppia
ajattelemaan kaikkea sitä, mitä teet ja mitä puhut.”
Aino, joka on yksi meidän arvostetuista Henkisistä Opettajista, sanoi kerran, kun hän asetti kätensä
Raamatun päälle, “Tätä kirjaa on monasti käytetty väärin. Sitä on käytetty toinen toistemme
tuomitsemiseen. Sellaiseksi sitä ei oltu tarkoitettu. Se on tarkoitettu lähteeksi jokaiselle, löytää ne hyvät
asiat, mitä voimme tehdä ja puhua, jotta pystyisimme omassa elämässämme toteuttamaan niitä kaikkien
yhteiseksi hyväksi.
Meidän suuresti arvostettu Henkinen Johtajamme, Tri Hermann, lisäsi siihen sanomalla, “ ja se tarkoittaa
k a i k k i a pyhiä kirjoja.
”
Kerran, kun pohdimme kaikenlaista taivaan ja maan väliltä, Carmen, meidän Enkelityttösemme, tuli ja
lisäsi yksinkertaisesti, “ Vähemmän sanoja, enemmän tekoja.”
Muistan erään minulle hyvinkin tärkeän kokemuksen, mikä tapahtui vanhassa kodissamme ja Kappelissa
Tesjoella, Suomessa. Joka aamu meillä oli aamuhetki. Luin yleisesti jotakin Raamatusta, koska meitä näin
kehoitettiin Henkimaailmasta. En ole koskaan oikein ollut Raamatun lukija, mutta mitä enemmän luin,
sitä enemmän jouduin kuin sen syvyyksiin. Siitä alkoi tulla kuin osa minua ja äkkiä aloin tuntea, että en
ole oikea lukemaan siitä muille. Siitä alkoi todella muodostua ongelma minulle. Katsoin, että läheiseni
tuntevat minut, tietävät mikä ja kuka olen, enkä suinkaan kokenut olevani oikea mies lukemaan
Raamattua. Silloin käännyin Tri Hermannin puoleen ja pyysin yksityistä keskusteluhetkeä. Esitin hänelle
ongelmani ja hän vastasi minulle, “ Ystäväni, älä yritä tehdä itsestäsi pyhimystä. Et siinä kuitenkaan
onnistu.” Silloin ymmärsin, mitä oli oikein tapahtumassa. Olin pyrkimässä Raamatun taakse suojaan,
kantaakseni sitä mukanani, tuomitsemaan muita ja yrittäen tehdä pyhimystä itsestäni. Kuin saarnaamalla
jotakin uutta uskoa ja oppia, jonka olin itse kehittänyt. Aivan kuten kaikki tuhannet uskonlahkot ja
seurakunnat, joita meillä on eri puolilla maailmaa. Sen jälkeen ei minulla ole koskaan enää ollut
vaikeuksia lukea Raamattua, ja saan siitä joka kerralla, kun sitä luen, aina jotakin uutta omaan elämääni.
Näin ymmärrän että Raamattua pitäisi lukeakin, löytää sieltä se, mikä on hyväksi kaikille.
”
Meillä on ollut yhteys Hyvään Henkimaailmaan jo yli viidentoista vuoden ajan, ja heistä kaikki ovat olleet
lohduttamassa ja tukemassa meitä, jakaen toivoa, rohkaisten ja ennenkaikkea tukien meitä siinä tiedossa,
että elämä jatkuu.
Aulikin yhteyden kautta olemme saaneet olla yhteydessä omaisiimme ja rakkaisiimme. Sanoma, jonka he
meille tuovat on, että he ovat iloisia ja onnellisia ja elävät todellisessa maailmassa. Tämä maailma, jossa
me elämme, on varjojen maailma. Näinhän ei tarvitse olla. Kyllä meidän on mahdollista löytää ja oppia
ymmärtämään, mikä on todella tärkeätä ja mitä me todella eräänä päivänä otamme mukaan: Henkisen
tietouden kaikesta, mikä on elämää, laajemman tietoisuuden siitä, mikä on hyvää, taidon oppia tekemään
sitä, mikä on hyväksi kaikelle ja koko ihmiskunnalle. Usko ja luota itseesi.
Nämä kokemukset olemme valmiit jakamaan jokaisen kanssa, joka on halukas kasvamaan ja kehittymään
Ikuisen Henkisyyden Tiellä. Olemme saaneet löytää rikkauden, mitä ei rahalla osteta ja näitä kokemuksien
täyttämiä rikkaita vuosia ei kukaan voi meiltä pois ottaa.
Kun uskosta tulee tietous, se vapauttaa meidät, ja opastaa löytämään tien, joka antaa meille elämän
sisällön, auttaa meitä kasvamaan vahvemmiksi ihmisiksi kehityksessämme olemassaolon
ikuisuudessa.
*ETSIKÄÄMME TIETOUTTA, JOKA VAPAUTTAA MEIDÄT*
*OPPIKAAMME RAKASTAMAAN TOINEN TOISTAMME VELJINÄ JA SISARINA*
*OPPIKAAMME ELÄMÄÄN SOVUSSA TÄÄLLÄ JUMALAN IKUISUUDEN PUUTARHASSA*